9. luokkalainen Anna peilaa itseään ja vaihtaa vaatteita viidennen kerran. Päivällä pitäisi pitää esitelmä luokan edessä. “En saa näyttää rumalta, en saa mokata”, hän miettii. Aiemmin mieliin syöpyneet kiusaajien sanat nostavat palan kurkkuun.
Esitelmän jälkeen Anna lähtee kotiin. Vatsaan sattuu. Pojat olivat vetäneet pulpettejaan kauemmas Annasta, kuiskineet ja naureskelleet. Opettajakin oli sanonut, että puhe oli liian nopeaa ja kontakti yleisöön oli puuttunut. Palaute tuntuu musertavalta, Anna oli harjoitellut esitelmän pitämistä tunteja. Miten ottaa kontakti ihmisiin, jotka ilveilevät ja näyttävät avointa halveksuntaa?
“Mikä minussa on vikana?” Anna kysyy itseltään yhä uudelleen. Äiti yrittää lohduttaa, kehuu maailman kauneimmaksi, mummi soittelee ja ihmettelee miksei Anna usko itseensä vaikka on niin upea nuori nainen. Se ei auta, jokainen koulupäivä on yhtä helvettiä.
Tavallinen tarina, jonka kaltaisia kuulen liian usein. Tarinoita läpällä heitetyistä solvauksista, epämääräisestä halveksunnasta, porukan ulkopuolelle jättämisestä ja syrjimisestä. Teoista, joihin aikuisen on vaikea tarttua, joita on vaikea nähdä ja sanoittaa. Tarinoiden ydin on yhteinen: Nöyryytetyksi tuleminen ja kokemus siitä, ettei kelpaa. Helpompaa tuntuu olevan niillä, jotka kestävät läpän ja syrijnnän naureskellen ja esittäen, ettei se tunnu missään ja niillä, jotka hengaavat porukan mukana, vaikka toimien omia arvojaan vastaan. He eivät kerro aikuisille, koska pelko joutua itse syrjityksi on liian suuri.
On hälyttävää, että nuorten keskuuteen pääsee pesiytymään kulttuuri, jossa loukkaava läppä ja porukasta ulos sulkeminen ovat osa jokapäiväistä kanssakäymistä. Kulttuuri, jossa suoraan sanominen on isommassa arvossa kuin toisten kunnioittava kohtelu ja jossa vihapuhetta ihaillaan enemmän kuin heikkojen puolustamista. Loukkaavalla läpällä on pitkät jäljet. Nöyryytyksen ja hylätyksi tulemisen kokemukset vaikuttavat pitkälle aikuisuuteen, ilman korjaavia kokemuksia jopa loppuelämän ajan.
Toisiin tutustuminen ja yhdessä toimiminen ovat ainoita keinoja oppia arvostamaan erilaisia ihmisiä kaikkine puolineen. Emme voi liikaa vaalia tilanteita, jossa nuoret pääsevät tekemään hyviä tekoja ja iloa tuottavia asioita yhdessä. En ole vielä törmännyt nuoreen, joka olisi tullut kiusatuksi ryhmässä, jossa vaalitaan yhteisiä hyviä tunnekokemuksia ja harjoitellaan systemaattisesti empatian taitoja. Konflikteja ja loukkaamisia syntyy kyllä, mutta ei kiusaamista. Turvallinen yhteisö pitää siitä huolen.
On jokaisen perusoikeus tulla kohdatuksi arvostavasti ja laittaa raja solvaavalle läpälle. Jokainen kokemus nöyryytyksestä on liikaa ja otettava vakavasti. Aikuisen tehtävä on puuttua kiusaamiseen, ohjata näkemään erilaisten ihmisten kauneus ja auttaa kasvamaan toisten kunnioittamiseen. Ryhmän yhteisöllisyyttä ja jokaisen itseluottamusta kasvattavan toiminnan tulee olla osa jokapäiväistä arkea, ei ainoastaan koulun teemapäivien kiva ohjelmanumero. Yhteiset aamupiirit tai perjantaikahvit, joissa jokainen kehuu vuorollaan toisen piirin jäsenen, ovat esimerkkejä kasvattamisesta kohti maailmaa, jossa ei kiusata tai hyljeksitä ketään. Myötätuntoisiin tekoihin ohjaaminen on tärkeä osa paremman tulevaisuuden luomista.
Annan tarina päättyi onnellisesti. Tukena vaikeana aikana yläkoulussa oli pari hyvää ystävää, joilta Anna sai lohtua ja kannustusta, sekä terapeutti, joka auttoi häntä vähitellen löytämään kadonneen itseluottamuksensa takaisin. Nyt Anna opiskelee ammattiin, josta unelmoi jo kouluaikana ja voi hyvin. Merkittävää Annan selviytymisen kannalta oli läheiset ihmiset, erityisesti ystävät, jotka jaksoivat synkimpinä hetkinä pitää kiinni elämässä ja muistuttaa siitä, kuinka tärkeä hän on. Lukioaika oli myös Annalle tärkeä korjaava kokemus. Siellä kaikenlaiseen solvaavaan läppään suhtauduttiin nollatoleranssilla, jämäkästi kunnioittavampaan kanssakäymiseen ohjaten. Siellä Anna sai opiskella turvallisessa, arvostavassa ohjauksessa ja tulla nähdyksi vahvuuksineen.
Teksti on julkaistu Me.säätiön sivuilla (Vieraskynäkirjoitus 4.4.2017)