Suuren suosion saavuttanut japanilaisen Marie Kondon Konmari –järjestelyn ja siivouksen filosofia sai minutkin innostumaan kotini raivaamisesta. Konmarin idea on pelkistetysti, että kaikki muu heivataan pihalle paitsi asiat, jotka tuottavat aitoa iloa. Tämän myötä elämä selkiytyy ja uusille, itselle tärkeille asioille tulee tilaa. Näin kävi minullekin. Kodin selkiytymisen myötä aloin pohtia Konmari –filosofiaa myös monen muun elämän osa-alueen kannalta ja pian olinkin jo raivaamassa suomalaista koulua Konmari –hengessä.

Mikä on koulussa oleellista ja merkityksellistä? Mikä tuottaa iloa, onnistumisia ja oppimista? Mitä haluan raivata saadakseni tilaa tärkeille ja iloa tuottaville asioille?

Ensimmäiseksi haluan raivata koulusta kiireen. Kiire aiheuttaa kohtaamattomuutta, se on myös keino olla pysähtymättä kuuntelemaan sitä, mikä on oikeasti merkityksellistä tai mitä itselle ja muille kuuluu. Kiireisenä voi pitää yllä itsestään näennäisen tehokasta kuvaa, mutta hyvälle vuorovaikutukselle ei kiireen maailmassa ole tilaa. Kiireiseltä jää paljon näkemättä, eikä kiireen ilmapiirissä ole hyvä opiskella. Vähemmän on enemmän on lause, jota rakastan. Kun huomaan haalineeni itselleni liikaa, on aika miettiä tarkkaan mistä voin luopua. Pakollista tässä elämässä ei lopulta ole kuin syntymä ja kuolema.

Toiseksi haluan raivata koulusta turhan odottelun. Jonottamiset milloin minnekin, tuntien aloittamisen odottelun, oman vastausvuoron loputtomat odottamiset. Samalla kun opettajat höyryävät kiireisinä omien suunnitelmiensa toteuttamisen kanssa, ovat oppilaiden koulupäivät usein odottelua täynnä. Kun oppilaille annetaan vapaus suunnitella ja ohjata itse työskentelyään ja aikataulujaan, aloittaa työskentely omassa tahdissaan ja rytmittää itse päivänsä pitäen taukoja sopivissa väleissä, tulee päivistä paljon mielekkäämpiä, mieli pysyy aktiivisena ja uuden oppimiselle jää huomattavasti enemmän aikaa. Jatkuva odottelu tappaa innostuksen ja passivoi.

Sitten haluan raivata pois turhat säännöt. Ne tappavat luovuuden. Miksei koulun pihan puuhun saa kiivetä, miksei töitä saa tehdä missä haluaa tai juosta ulos muutaman minuutin happihyppelylle silloin kun keskittyminen herpaantuu? Työelämässä ihmisiltä odotetaan luovuutta, joustamista ja innovointikykyä. Jos koulussa keskitytään liikaa sääntöjen noudattamisen oppimiseen, voimme unohtaa luovuuden. Hyvien käytöstapojen ja sosiaalisten normien opettamisen nimissä liu’utaan helposti turhien sääntöjen kankeaan maailmaan, jossa innostumista pitää hillitä eivätkä erilaiset persoonat ja temperamentit saa kukoistaa.

Vielä on vuorossa virheiden etsimisen kulttuurin heivaaminen romukoppaan. Ekaluokkalaisia testataan testi toisensa perään. Millainen minäkuva muodostuu oppilaalle, joka jatkuvasti saa ekaluokalla matematiikan ja lukemisen testeistä tuloksen ”alle ikätason”? Vahvistavatko nämä jatkuvat testaukset todella oppilaiden itseluottamusta ja kyvykkyydentunnetta oppijana, mikä on arvioinnin tehtävä, vai päinvastoin? Testejä perustellaan sillä, että niiden avulla opettajat saavat jatkuvaa ja ajantasaista tietoa oppilaidensa taidoista ja osaavat sitten kohdentaa oikeantasoista opetusta jokaiselle. Väitän, että ilman jatkuvaa testaamistakin luokanopettajilla on riittävä oppilaantuntemus oikeantasoiseen oppimisen ohjaamiseen. Kohtaamiset ja oppilaiden kanssa yhdessä tekeminen ovat paljon tärkeämpiä tiedon välittäjiä.

Virheiden kitkemisen kulttuuri istuu suomalaisessa kulttuurissa ja myös koulusysteemissä muutenkin tiukassa, onpa kyseessä sitten kurssien arviointi tai oppilaiden erityistarpeet. Kokeissa kommentteja kirjoitetaan niihin kohtiin, jotka ovat väärin, suunnitelmia tehdään ei toivotun käyttäytymisen poistamiseksi. Oikeat vastaukset, osaaminen ja vahvuudet jäävät helposti huomiotta. Tämä johtaa siihen, että oppilaat tavoittelevat virheiden välttämistä sen sijaan että uskaltaisivat heittäytyä keksimään ja kehittelemään luovasti omanlaisiaan ratkaisuja. Fokus koulussa on yhä aivan liikaa sen korjaamisessa mikä ei toimi, sen sijaan että keskityttäisiin vahvistamaan sitä kaikkea, mikä jo toimii. Siitä huolimatta, että juuri vahvuuksien kautta toimimisen on useiden tutkimusten mukaan todettu laajentavan ajattelua ja lisäävän oppimista.

Myös opettajien omia vaatimuksia hyvästä opettajuudesta heittäisin innolla romukoppaan. Jotta uusille työtavoille ja ajattelun laajentumiselle voi tulla tilaa, on uskallettava luopua vanhasta. Emme voi kehittää oppilaan omaa ajattelua ja osallisuutta, jos haluamme itse määrätä tahdin ja pitää tarkasti kiinni omista suunnitelmistamme.

Konmari- raivaus koulussa voisi alkaa vaikka näin:

1. Virheisiin ja osaamattomuuteen keskittyminen lopetetaan. Sen myötä syntyy tilaa kokeilevalle, virheitä pelkäämättömälle ja luovalle oppimisprosessille.
2. Oppimisen iloa lannistavat säännöt ja turha odottelu poistetaan, tilalle syntyy mahdollisuus oman persoonan laajentumiseen ja oman potentiaalin täydempään käyttämiseen. Tämän myötä myös opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus muuttuu positiivisemmaksi ja kannustavammaksi.
3. Opettajat uskaltautuvat pois luokan edestä ja minimoivat opettajajohtoisen opettamisen. Näin syntyy aikaa henkilökohtaiseen oppimisen ohjaamiseen ja oppilaiden oman ajattelun tukemiseen.
4. Karsitaan rohkeasti kiirettä tuottavia asioita ja etsitään keinoja tehdä asioita viisaammin ja kiireettömämmin. Kiireen tilalle syntyy aikaa hyvälle vuorovaikutukselle, kohottaville kohtaamisille, oppimisen ilon löytämiselle ja jokaisen oppilaan ainutlaatuisuuden ja potentiaalin esiin nostamiselle.

Kerro muilleShare on Facebook80Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn0Share on Google+0Email this to someone

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *