”Tunnet itsesi aika hyvin”, sanoin oppilaalleni viime viikolla keskusteltuamme hänen vahvuuksistaan ja haasteistaan, joita hän yhdeksän vuoden ikäänsä nähden osasi sanoittaa harvinaisen kypsästi. Poika katsahti minuun kirkkailla silmillään nauraen, levitti kätensä ja sanoi: ”Tietysti tunnen, olenhan tuntenut itseni jo yhdeksän vuotta. Mun keho on mun paras kaveri.”

Pojan viisaus kosketti. Hän tiesi kuka oli. Häntä on katsottu rakastavasti. Voidakseen tuntea itsensä lapsi tarvitsee rakastavia katseita, joiden kautta tulla nähdyksi ilman taka-ajatuksia, omana ainutlaatuisena itsenään. Silmät ilmaisevat läsnäoloa. Katseella luodaan yhteenkuuluvuutta ja ilmaistaan arvostusta, mutta myös torjutaan, mitätöidään ja alistetaan. Hyväksyvät, arvostavat silmät jotka seuraavat lapsen tekemistä luovat turvaa, avaavat mahdollisuuksia ja siivittävät itseluottamuksen lentoon. ”Äiti kato, isä kato, ope kato” eivät ole turhia lauseita. Meidän pitäisi katsoa arvostavasti, paljon enemmän. Erityisesti silloin, kun lapsi haastaa ja huutaa käytöksellään nähdyksi tulemista.

Mutta, mitä näen kun katson lasta, joka haastaa ja toimii vastoin normeja? Näenkö lapsen, joka reagoi parhaalla viisaudellaan hänelle vaikeaan, vielä ratkaisemattomaan asiaan? Vai näenkö epänormaalisti käyttäytyvän lapsen, joka täytyy kiireesti lähettää saamaan apua ja tulla korjatuksi? Luotanko itse siihen, että asiat järjestyvät?

Katse peilaa ajatuksiamme. Voin herättää katseellani lapsessa luottamusta itseen ja elämään, mutta myös epävarmuutta ja kelpaamattomuuden tunnetta. Kysymys kuuluukin onko käsitykseni normaaliudesta riittävän laaja katsoakseni myötätuntoisesti ja arvostavasti kaikenlaisia, vaikeitakin tunteita herättäviä lapsia ja tilanteita. Mitä laajemmin ja hyväksyvämmin uskallan kohdata omat erilaiset puoleni, pelkoni ja kummallisuuteni, sitä normaalimmaksi, inhimilliseksi ja helpommin kohdattavaksi muuttuvat myös muut ihmiset kaikkine puolineen ja elämäntilanteineen. Ja sitä helpompi on säilyttää oma turvallisuudentunne ja luottamus tulevaan kaoottiseltakin tuntuvassa tilanteessa.

Voisiko diagnoosien, ongelmakeskeisen, korjaamaan pyrkivän, erityisyyteen keskittyvän työskentelyn ja leimaavan poislähettämisen kulttuurin aika olla jo ohi? Elämä kantaa ja aika korjaa, kun valitsemme nähdä hyvän, luomme turvallista yhteyttä ja tuemme lasta oikea-aikaisesti hänen omassa yhteisössään. Vahvistaen hänen toimijuuttaan, itseluottamustaan sekä tunnettaan normaaliudesta ja ryhmään kuulumisesta. Mitä enemmän pystymme tuomaan rakastavia katseita ja tarvittavaa tukea lapsen omaan elämään ilman suurta huomiota, sitä vähemmän luomme turhia leimoja ja tahatonta syrjäyttämistä.

Tämä on mahdollista, kun uskallamme aikuisten kesken tukeutua toisiimme ja pyytää apua silloin, kun oma osaamisemme tai jaksamisemme on koetuksella. Nähdä ja näyttää toisillemme myös oman inhimillisyytemme ja heikkoutemme. Kun lapsi haastaa, tarvitaan aikuisten kesken erityisen paljon yhteisöllisyyttä, tukea, jakamista ja myötätuntoa. Luottamuksellisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä, jossa saamme itsekin rakastavia katseita mokista huolimatta, kestämme sen, että asiat kehittyvät joskus hitaasti. Ja jaksamme nähdä lapsessa sen, mitä haluamme vaalia ja saada kasvamaan.

 

Jenni Kallio

Erityisluokanopettaja, kouluttaja ja tietokirjailija

Lue lisää osoitteessa www.hyped.fi